Terveisiä Kopolasta!

Perjantai iltana nuoret huonokuuloiset saapuivat Kuhmoisiin hautaamaan Kopolan kurssikeskuksen. Vaikka kyseessä onkin mahdolliset jäähyväiset, sikäli mikäli Kopola saadaan suunnitelmien mukaan myytyä, on tapahtuma kaikkea muuta kun surullinen. Ilta kului rennoissa merkeissä uusiin ihmisiin tutustuessa ja vanhojen tuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Saunottiin, uitiin, grillailtiin ja laulettiin. Tänään osallistujat saavat kokea kaamean herätyksen, kun starttaamme päivän leirimeiningillä. Joidenkin unet kun jäivät vähäisemmiksi kuin toisten. Illemmalla kokoonnutaan myös pitämään muistotuokio ja näitä nuorten muistelmia kootaan mahdollisesti myöhemmin myös tänne blogiin.

Onko sinulla hyviä muistoja Kopolasta? Kerro ne meille, eli jätä jälki kommenttikenttään!

Lauantai päivä

Kirjoittajat: Toni, Joel, Johannes, Maiju, Jimmy, Eero ja Jenna
Keräännyimme vanhaan ja tuttuun puna-siipeen, turisemaan mukavia. Tämä koko reissu alkoi perjantaina kun kokoonnuimme tänne Kopolaan, siinä kuuden jälkeen. Sanni aloitti viikonloppumme avauspuheellaan ja nimikierroksella. Tämän jälkeen keräännyimme yhteiskuvaan, josta tuli todella hauska! Olemme onnellisia siitä että saimme näin paljon vanhoja tuttuja kasaan, viettämään laatuaikaa Kopolassa viimeistä kertaa. Kuvauksen jälkeen saimme roudattua tavarat omiin huoneisiimme ja sitten olikin jo saunanlämmityksen ja nuotion sytytyksen aika. Saimme syötyä maukkaat makkarat ja saunakin oli sitten jo sopivasti valmis. Aitassa oli jatkobileet ja moni valvoi aamun pikkutunneille saakka. Eli saapumispäivän aika oli nautiskeltu täysin rinnoin!

Lauantai aamuna keittiössä touhusivat Sanni ja Nina aamupalamme kimpussa, aamupala tarjoiltiin aamu 9 eteenpäin. Monen moista kulkijaa laahusti ruokalaan ja puuroa saivat vatsansa täyteen. Väsyneimmät heistä saivat aloittaa päivänsä kahvilla jotta jaksavat paremmin. Leipää ja mehua oli myöskin tarjolla. Siitä sitten aloitimme päivän ohjelmat, jaoimme porukan joukkeisiin ja aloimme kilpailemaan. Ensimmäisenä osuutena oli sukkamehuviesti joka on jo klassikoksi muodostunut leireillä. Tällä kertaa saimme ohjaajat kastettua oikein olan takaa! Toisena tehtävänä oli nopanheittoa. Ryhmä kerrallaan suoritti tehtävän, noppana toimi sellainen jakkaran kokoinen noppa. Noppa heitettiin ja ajanotto aloitettiin, täytyi saada numero 6 niin se joka numeron heitti, pääsi juomaan vettä. Ryhmän täytyi saada nopeasti juotua yksi kannullinen vettä. Ryhmäläiset jatkoivat heittämistä, jos seuraava ryhmäläinen heitti numeron 6 niin hän siirtyi juojan paikalle ja sama toistui kunnes kannu oli tyhjä. Se ryhmä joka suoritti tämän ajallisesti nopeiten, oli voittaja. Sitten lähes kaikki lähtivät kylille toreilemaan, osa autolla, jotkut Kopolan kämäsillä pyörillä ja loput apostolin kyydillä. Kopolaan piti ehtiä sitten kolmeksi takaisin, koska silloin starttasi seuraava ohjelma.

Porukka jaettiin jälleen joukkueisiin. Kaksi joukkuetta ottivat mittelön ekstremeradalla, kolmas joukkue pääsivät vedenjuontikisaan. Ekstremeradassa ensimmäisessä osuudessa oli frisbeen heittoa, se piti saada heitettyä saaviin, tai edes osua siihen heittämällä. Tämän jälkeen frisbee piti palauttaa heittopaikalle. Seuraavana oli lasten petanque kuulien heitto renkaisiin. Kilpailijalla oli 4 eriväristä kuulaa, joita hän yritti heittää maassa oleviin renkaisiin siten että pallo jää renkaan sisälle. Jos hän onnistui siinä, keräsi hän pallot takaisin heittopaikalle ja jatkoi matkaa seuraavaan tehtävään. Eli lasten kiipeilytelineelle, hänen täytyi kiivetä köysiä telineen päälle ja jatkaa sen yli kiipeämällä toisella puolella olevalle tasanteelle, sai valita joko liukumäen tai portaat ja juosta sitten takaisin ryhmänsä luokse jotta seuraava ryhmäläinen pääsee jatkamaan radan seuraavaa kierrosta. Rata suoritettiin joukkueesta kilpailija kerrallaan. Vedenjuontikisassa 6 kilpailijaa asettuivat jonoon, tässä myös otettiin aikaa että kuka joukkueista on nopein. Aika kun aloitettiin ja ensimmäinen kilpailija juoksi nopeasti kilpailupaikalle, joi kertakäyttömukillisen vettä ja näytti että muki oli tyhjä, juoksi takaisin paikalleen jotta seuraava pääsee jatkamaan suorituspaikalle.

Ja kun kilpailut olivat ohi, istuimme porukalla keskelle Kopolan pihaa nauttimaan hyvästä kelistä ja seurasta. Siinä tuoksinnassa rupesimme muodostamaan tarinoita sana kerrallaan. Joku aloitti tarinan ”Olipa kerran” ja seuraava jatkoi tarinaa yhdellä sanalla, ja seuraava seuraavalla. Sitten muutettiin leikkiä siten että yksi sanoi jonkun sanan ja seuraava joutui keksimään siihen yhdssanan. Esimerkiksi ”korva” ja toinen keksi siihen venytys”korva”koru. Tämän jälkeen pojat innostuivat ottamaan tikanheitto-mittelön. Tikanheittoon osallistuvat heittivät kierroksen jokainen kerrallaan ja se joka heitti pienimmän luvun, putosi seuraavalta kierrokselta pois. Tässä samassa Joel, Josse ja Veera valittiin ryhmiensä johtajaksi ja he saivat valita henkilöitä ryhmäänsä. Syy ryhmille oli se että jokainen ryhmä saa luoda blogi-tekstin ja me saimme tämän aloittaa ensimmäisenä.
Kesken kirjoituksemme, alkoi punasiiven luentosalissa koko porukalle Kopolan hautajaisten kohokohta, Muisteluhetki. Istuimme keskelle salia rinkiin, jokainen kerrallaan sai kertoa itsestään, muistoistaan Kopolasta ja syyn sille miksi juuri nyt on täällä meidän kanssa viimeistä kertaa. Tämä hetki oli todella lämmin, haikea ja kosketti jokaista joka täällä on.

Huonokuuloisen opiskelijan elämää Treacher Collinsin kanssa

Kirjoittanut: Roni Tattari

Olen 22-vuotias opiskelija Helsingistä. Minulla on Treacher Collinsin oireyhtymä. Sen myötä mm. poikkeamia kasvoissa ja huono kuulo. Oireyhtymän vaikutukset koulunkäyntiini ovat olleet merkittäviä. Eniten haittaa on huonosta kuulosta, sillä meluisissa luokissa tiedonsaanti opettajilta ja luokkatovereilta on ajoittain hyvinkin hankalaa.

Ala-asteella muistelisin, että pidin saamistani kuulon apuvälineistä (FM-laitteet) ja ylimääräisestä huolenpidosta kuulemiseeni liittyen. Pian kuitenkin huomasin, ettei kaikki nähneet asioita samalla tavalla kuin minä. Kiusaamista ilmeni sen myötä aina enemmän, kun ikää tuli lisää.

Yläasteelle siiryttäessä en juurikaan halunnut mitään erityiskohtelua, kuten esimerkiksi FM-laitteita tai ylimääräistä huolenpitoa muilta siinä, että kuulenko minä nyt varmasti. Toisinaan taas esitin entistäkin huonokuuloisempaa, että opettamiseni varmasti olisi hankalaa. Tässä olikin lähinnä oma lehmä ojassa mm. siinä, etten ”kuullut” annettuja kotitehtäviä. Tieten tahtoen istuin joskus luokan oikealla puolella, vaikka vasen korva ei kuullutkaan yhtään mitään. Tämä toki nykyään hävettää, mutta huvittaa myös.

Yläasteen jälkeen perheemme muutti Nurmijärveltä Helsinkiin ja asenteeni olivat muuttumassa fiksumpaan suuntaan. Aloitin syksyllä 2006 elektroniikka-asentajan ammattiopinnot Vallilan ammattikoulussa. Koin kuitenkin, etten tarvitse kuulon apuvälineitä koulunkäynnissä. Odotin nuorena miehenä suuria muutoksia, maalta kaupunkiin muutettaessa. En kuitenkaan osannut aavistaa, että muutokset tulisivat olemaan suurilta osin negatiivisia.

Ulkonäkööni kiinnitettiin paljon enemmän huomiota, sillä ihmisiä oli enemmän. Nurmijärvellä minuun oli jo totuttu, eikä pienestä leuasta, kummallisesta korvasta ja isosta nenästä kukaan hätkähtänyt tai sen suuremmin kiusannut. En kauheasti kuitenkaan halunnut välittää kadulla kävellessäni tuijotuksista ja naureskeluista. Silti toivoin kovasti pääseväni leukaleikkaukseen, sillä se oli suurin näkyvä poikkeama kasvoissani.

Vaikka olin iloinen saadessani Vallilan amiksen opiskelupaikan, niin kaikista eniten inhosin tuona aikana koulunkäyntiä. Minut huomattiin suuremmin, kuin olisin toivonut. Kävin silti koulua niin pitkään kun jaksoin. Huomasin ensimmäisen vuoden loppupuolella, ettei elektroniikka-asentajan opinnot olleet sitä mitä olin odottanut. Opintoihin kuului paljon sähkötekniikkaan liittyvää opetusta, joka ei uponnut tähän kaaliin, tai sitten en halunnut sen uppoavan. Toisen vuoden alkupuolella kiinnitin myös enemmän huomiota kiusaamiseeni, sillä se lisääntyi selkeästi ajan mittaan. Olin nössö, joka ei osannut pitää puoliaan. Toivoin, että olisin ollut vahvempi ja osannut sanoa takaisin niin, että muilta menisi ”jauhot suuhun”. Lempinimeni koulussa oli Leuka.

Odotukset leikkausta kohtaan kasvoivat vain suuremmiksi nimittelyn myötä. Minulla oli tyttöystävä tuolloin ja hän oli suurin saamani tuki ja turva sille, että minun ei tarvinnut välittää saamastani huonosta kohtelusta. Tiesin, että minulla oli paljon läheisiä ympärillä, jotka rakastivat minua omana itsenäni.

En kuitenkaan henkisesti enää jaksanut yhtään enempää nimittelyä. Eikä koulu muutenkaan enää maistunut, joten lopetin. Muistan, että viimeisenä päivänä sanoin koulun pihalla joillekin nauraville vierasluokkalaisille jotain. Olin kuitenkin niin vihainen, että sanat jotka suustani päästin, ovat jo unohtuneet.

Vallilan jälkeen aloitin Helsingin kaupungin työpajassa, mediakylpylässä viiden kuukauden harjoittelujakson. Harjoittelu piti sisällään erilaisia tv –ja elokuva-alaan liittyviä harjoitustehtäviä valaisusta äänittämiseen ja kuvauksesta leikkaamiseen. Olin ennen mediakylpylääkin viihtynyt paljon tietokoneella leikkauspöydän ääressä, joten homma ei ollut lainkaan vierasta.

Ennen harjoittelujakson ensimmäistä päivää muistan bussissa istuessani, kuinka päätin olla alusta lähtien avoin ja puhua harjoitteluryhmän kanssa. Toisinhan siinä kävi. 17-vuotiaan epävarman nuoren miehen suusta ei tullut tuona päivänä yhtään mitään. Ehkä kahvia valui hermostuneista suupielistä pöydälle. En tosin ollut ainoa hiljainen, ryhmänohjaajamme sanoikin, että ihan kuin oltaisiin huopatossutehtaalla.

Pari viikkoa siinä tutustuessa menikin, mutta sitten uskaltauduin oikeasti keskustelemaan muiden kanssa asioista. Huomasin, että kukaan ei ajatellut minusta pahaa, tai todellakaan aikonut kiusata minua. Tämän työharjoittelun aikana tiesin, mitä haluan alkaa opiskelemaan. Ennen nykyiseen kouluun pääsyä kävin töissä neljä vuotta. Tein eri siivoustöitä ja oli mäkkärin keittiössä. Yhdessäkään työpaikassa en ole kokenut kiusaamista.

Käyn tällä hetkellä ammattikoulua Stadin Ammattiopistossa liikkuvan kuvan linjalla. Olen työvuosien varrella tehnyt myös joitain kuvaus –ja leikkaustöitä Kuuloliitto ry:n kesäleireillä, sekä viitotun puheen opiskelijoiden opetusvideoita. Tekemisen ohessa olen itseoppinut paljon. Koulussa saan vahvistusta omaan osaamiseeni ja opin uutta jatkuvasti.

Nykyisessä koulussani kukaan ei ole huomauttanut minulle ulkonäöstäni. Kerroin ensimmäisenä päivänä huonosta kuulostani, jotta muut tietäisivät asiasta. Tähän reagoitiin hyvin ymmärtäväisesti niin koulutovereideni ja opettajienkin puolesta. Kaikki on täysin toisin, kuin opiskellessani Vallilassa. Voi olla, että se johtuu siitä, että tuolloin kaikki luokkalaiseni olivat n. 15-17 vuotiaita. Nykyisessä luokassani ikähaarukka on 16-28v.

Alaleukaani siirrettiin eteenpäin vuoden 2010 tammikuussa. Tämän jälkeen kaduilla naureskelu ja tuijottelu on vähentynyt huomattavasti. En kuitenkaan sano, että leikkaukset olisivat kaikelle ratkaisu. On omasta asenteesta ja mielenlujuudesta kiinni, ettei anna kaiken negatiivisen palautteen vaikuttaa omaan itsetuntoon. Mikään kiusaaminen, tai siihen viittaavakaan ei kuitenkaan ole missään nimessä hyväksyttävää ja asioihin täytyy puuttua. Omalla kohdallani joissain tapauksissa onnistuttiin hyvin, mutta lapset ja nuoret osaavat todella olla ilkeitä ja satuttaa.

Toivoisin, että lapsille ja nuorille puhuttaisiin enemmän erilaisista asioista ja ihmisistä. Näin ihmiset oppisivat suvaitsevaisuutta ja osaisivat kuvitella itsensä toisten saappaisiin. Lapsen osoittaessa kadulla sormeaan erinäköistä ihmistä kohtaan, ei kävellä vain ohi ja olla vaiti asiasta. Omat kokemukseni ovat vaikuttaneet paljon siihen, mitä ajattelen ja miten toimin muiden ihmisten kanssa.

Treacher Collinsin oireyhtymä ja sen tuomat haitat eivät ole maailmanloppu. Ihminen voi tehdä mitä tahansa ja saavuttaa unelmansa, vaikka rajoitteita olisikin. Erilaisuus on ihmisyyden yksi suurimmista rikkauksista. Rakastamalla itseäsi voit nauttia elämästä millä tavalla tahansa.

Suvaitsevaisuus on rock!